TIEDOTE

Julkaisuvapaa 13.1.2009

 

 

KEISARIEN AIKA SUOMESSA

 

Aina välissä

Suomen historian pitkää linjaa voi kuvata karjalaisen sananparren elämänkokemuksella: ”Viskoo kuin Luoja kerjäläistä!” Suomi on ollut historiassaan Euroopan läntisten ja itäisten voimakeskusten välissä. Monesti Suomen niemimaa on jaettu vahvempien välisessä kilpailussa. Aluksi Ruotsi oli vahvempi ja Suomen pääosa juurtui lännen yhteyteen.

 

 

Kaksi vuosisataa sitten Suomen niemi liikahti askelen itää kohti, jälleen ulkoisten voimien liikkeelle sysäämänä, Euroopan suurvaltojen viskaamana. Ranska pyrki valloittamaan Euroopan. Englanti, Saksa, Venäjä ja Ruotsi vastustivat. Venäjä joutui irtautumaan kilvasta 1807 ja tekemään rauhan voittoisan Ranskan kanssa. Kaksi keisaria, Napoleon ja Aleksanteri, toimivat Englannin puolesta Ruotsia vastaan. Aleksanterille luvattiin palkkioksi entisen suurvallan Ruotsin itäiset maakunnat eli Suomi, josta osan Venäjä oli jo aikaisemmin valloittanut.

 

Euroopassa Suomesta tiedettiin ja välitettiin vähän. Kun Venäjä helmikuussa 1808 hyökkäsi Kymijoella rajan yli länteen, Ruotsin pääosin suomalainen armeija peräytyi Pohjanmaalle, missä se voitoin ryhtyi vastahyökkäykseen, mutta Viaporin linnoituksen antauduttua yllättäen toukokuun alussa Ruotsin ote herposi ja alivoimaisen armeijan uusi peräytyminen alkoi. Myös Savon prikaati joutui peräytymään Oulua kohti. Syystalvella1808 armeija vetäytyi Tornionjoen yli Ruotsin puolelle Uumajaan. Venäjän sotilasjohto piti Suomessa melko hyvin yllä järjestystä ja keisarin ohjeen mukaisesti otti väestöltä vastaan uskollisuudenvalaa.

 

Virallinen rauhansopimus allekirjoitettiin Haminassa 17. syyskuuta 1809, mutta jo sitä ennen keisari kutsui koolle maapäivät (herrainpäivät, säädyt) Porvooseen maaliskuun lopulle. Säädyt vannoivat uskollisuudenvalan keisarille, ja keisari antoi maaliskuun 23. päivänä juhlallisen julistuksen, jossa hän vahvisti ja vakuutti säädyille, että säätyjen entinen uskonto ja perustuslait sekä kaikki entiset vapaudet ja oikeudet pidetään voimassa tämän maan vanhan tavan mukaisesti. Maapäivien päättäjäispuheessaan heinäkuun 19. päivänä keisari vielä korosti, että ”tämä kansa on omien lakiensa suojaamana kohotettu

kansakuntien joukkoon”. Keisarin kiinnostusta Suomeen kuvastaa hänen pitkä vierailumatkansa v. 1819. Se alkoi elokuussa Sortavalasta ja käynnistä Valamon luostarissa ja jatkui Kuopion kautta Kajaaniin ja Ouluun. Paluumatka kulki Vaasan, Turun, Tampereen ja Helsingin kautta Viipuriin ja Pietariin, jonne keisari saapui 15. syyskuuta.

 

Uusille urille

Uusi näyttely ei kiinnitä niinkään huomiota Suomen sodan kulkuun, vaan Suomen valtiollisen

aseman muuttumisen seurauksiin ja uusien mahdollisuuksien avautumiseen Suomen kansalliselle kehitykselle. Venäjän hallitsijat ottivat jo 1700-luvulla käyttöön keisarin arvonimen Ranskan mallin mukaisesti, vaikka hallitsivatkin Venäjää itsevaltiaina ”tsaareina”. Suomen osalta keisari Aleksanteri otti käyttöön myös Suomen suuriruhtinaan arvon ja rajoitti itse oman valtansa muotoja myöntämällä Suomelle laajan sisäisen autonomian. Suomi säilytti entiset lakinsa ja sai itse valmistella niiden uudistamisen oman senaatin ja säätyvaltiopäivien esityksillä keisarille. Tämä teki Suomea koskevat tärkeät päätökset Suomen omien esitysten pohjalta. Suomessa keisaria edusti korkea virkamies, kenraalikuvernööri. Suomea ehti hallita viisi keisari-suuriruhtinasta ennen maan itsenäistymistä. Heidät esitellään näyttelyssä.

 

Itä-Suomi mukaan kehitykseen

Itäinen Suomi oli eniten kärsinyt eniten sodista Ruotsin vallan aikana. Autonomian ajalla se pääsi entistä paremmin mukaan kehitykseen. Siinä auttoi uusi kansallinen kiinnostus itäiseen kulttuuriperinteeseen (karelianismi) sekä maantieteellinen läheisyys uuden emämaan taloudellisiin keskuksiin, etenkin Pietariin. Myös läntisen Euroopan teollinen teknologia toi herätteitä Suomeen.

 

1800-luvun puolivälissä meillä kiisteltiin siitä, kumpi Suomelle on tärkeämpää, kanavien rakentaminen ja vesiliikenne vai mantereen maantiet ja rautatiet. Senaatin talousosaston puheenjohtaja L.G. von Haartman piti kanavia tärkeimpänä, senaattori ja valtiopäivämies J.W. Snellman puolusti rautateitä ensisijaisina. Molempia suunniteltiin ja rakennettiin rinnan. Esikuvat saatiin etenkin Englannista. Ensimmäinen rata Helsingistä Hämeenlinnaan valmistui 1862. Toiseksi tuli rata Riihimäeltä Viipurin kautta Pietariin. Se rakennettiin suurina nälkävuosina 1867–68, jolloin tuhansia radan rakentajia kuoli nälkään ja kulkutauteihin. Sitten seurasivat Turun, Vaasan ja Oulun radat ja lähes samaan aikaan 1880-luvulla Savon ja Karjalan radat. Kouvola-Kuopio väli avattiin 1889, Viipuri-Imatra-Sortavala väli 1893 ja siitä Joensuuhun 1894. Vähän myöhemmin ratoja jatkettiin Kuopiosta Kontiomäelle ja Joensuusta Nurmekseen. Maanteiden rakentaminen vilkastui, sitten kun autoliikenne yleistyi.

 

Kanavaa Saimaalta Suomenlahteen oli yritelty 1500-luvulta lähtien, mutta se jäi aina alkuunsa. Vasta 1820-luvulla tehtiin ensimmäinen suunnitelma, jota kehiteltiin ja kanavan rakentaminen aloitettiin 1845. Yli 59 km pitkä kanava avattiin 1856 ja siinä alkoi vilkas liikenne, joka tuki erittäin merkittävästi Itä-Suomen kehitystä. Kanavan käyttö katkesi viime sotiin, kunnes Neuvostoliitto suostui vuokraamaan sen alueen Suomelle. Korjattu kanava avattiin liikenteelle 1968. Se on nyt 43 km pitkä ja siinä on 8 sulkua.

Sen läpi kulkee yleensä yli 2 miljoonaa tonnia tavaraa ja matkustajia vuodessa. Pienempiä kanavia rakennettiin Suomeen autonomian ajan lopulla ja itsenäisyyden alussa. Mainittakoon näistä Ilomantsin Möhkö, Heinäveden Varistaipale ja Kaltimo.

 

Esimerkkejä Itä-Suomen noususta

Helpoimmin aloitettavia teollisuusyrityksiä olivat sahat suurten metsien äärellä ja vesireittien varrella. Yksi Itä-Suomen teollistajia oli Nils Ludvig Arppe (1803–61). Hän hoiti aluksi lankonsa sahaa Kiteen Puhoksella ja alkoi sitten ostaa sahoja eri puolilta Itä-Suomea. Proomukuljetuksella lautaa oli helppo kuljettaa Viipuriin ja Pietariin. 1832 hän anoi keisarilta lupaa rakentaa höyrylaivan ja jo seuraavana vuonna Puhoksessa valmistui Suomen ensimmäinen höyrylaiva, Ilmarinen, rahdinkuljetukseen. Myöhemmin hän myi pois sahansa ja perusti masuunin Värtsilään, jonne kasvoi maineikas rautatehdas ja konepaja.

 

Toinen esimerkki on Möhkön rautatehdas Ilomantsissa. Koitajoen Myllykosken partaalle perustettiin v. 1849 rautaruukki, johon koottiin järvimalmia yli sadasta järvestä Koitajoen ympäriltä. Ruukin kuljetuksiin rakennettiin tie ja kanava. Ruukki tuotti etupäässä takkirautaa mutta myös rautatuotteita. Sen ympärille kehittyi kauppa ja posti, pieni kylä. Sen tuotanto loppui 1907 ja nykyään se toimii museona.

 

Joensuun kaupunki perustettiin 1848 ja siitä kasvoi alusta lähtien kauppa- ja koulukeskus. Sen ensimmäisiä porvarisukuja olivat mm. Kononoff, Smirnoff, Mustonen, Parviainen, Cederberg, Neppenström, Saharoff ja useat muut, joista eräät harjoittivat kaupan ohella sahateollisuutta ja laivaliikennettä etenkin Viipuriin ja Pietariin. Muutamilla kuten Parviaisen suvulla oli autonomian ajalla kauppaliikkeitä Pietarissakin. 1800-luvun lopulla Joensuu oli Suomen vilkkaimpia kauppasatamia.

 

Kulttuurin alalta Itä-Suomi tunnettiin jopa kansainvälisesti ”kalevalaisen Karjalan” ansiosta. Ilomantsissa eli Suomen suurimmaksi arvioitu runonlaulaja Simana Sissonen. Ilomantsin Mekrijärveä on kutsuttu ”runopesäksi” rikkaan kalevalaisen perinteensä vuoksi. Ilomantsista on talletettu kalevalaista runoperinnettä yli sadalta henkilöltä, joukossa myös lyyrisen runoperinteen äiti Mateli kuivalatar. Kansanopetuksen kehityksestä mainittakoon, että Joensuuhun perustettiin Suomen toiseksi varhaisin suomenkielinen oppikoulu Joensuun lyseo v. 1865 (ensimmäinen oli Jyväskylässä).

 

Lisätietoja:

Heikki Kirkinen, emeritusprofessori, puh. 050 5865661, heikki.kirkinen@kolumbus.fi

Reijo Vauhkonen, teollisuusneuvos, hallituksen puheenjohtaja, Suomen Kivitutkimussäätiö,

puh. 0400 373 705, Leena Mustonen, yhteyspäällikkö, Suomen Kivikeskus, puh. 0207 636 602, leena.mustonen@kivikeskus.com, www.keisarienaika.fi, www.kivikeskus.com

13.1.2009 09:15