TIEDOTE

Julkaisuvapaa 13.1.2009

 

 

KEISARIEN AIKA SUOMESSA

JUHLANÄYTTELY JUUAN KIVIKESKUKSESSA

 

Suomen valmistautuessa juhlimaan vuoden 1809 muistoa ja Venäjän keisarikuntaan liittymistä, Suomen Kivitutkimussäätiö omistaa kesän 2009 juhlanäyttelyn Itä- ja Sisä-Suomen valtiollisen ja taloudellisen aseman kehittymiselle autonomian vuosikymmeninä.

 

Suomen irrottaminen Ruotsin kuningaskunnasta ja siirtyminen osaksi Venäjän keisarikuntaa selittyi Napoleonin sotien aikaisista diplomaattisista ja strategisista siirroista, jotka pitivät Euroopan maiden rajat alituisessa liikkeessä ja kansat epävarmuuden tilassa vuoteen 1815 saakka. Tsaari Aleksanteri I:n ja Napoleonin Tilsitissä 1807 solmiman liittosopimuksen seurauksista Suomen aseman muutos osoittautui kestävimmäksi. Länsi-eurooppalaisen oikeusvaltion, Ruotsin, maakunta oli löytänyt kodin tuolloin yleisesti aasialaisena pidetyn itsevaltaisen imperiumin sisältä. Siinä kohdussa Suomen kansa saattoi rakentaa itselleen sivistyksellisen ja ajanoloon myös poliittisen identiteetin. Alkiosta kehittyi sadassa vuodessa yhteiskuntansa rakenteilta länsimainen, itsenäinen kansallisvaltio.

 

Kun Aleksanteri I julisti Porvoon valtiopäivillä kohottavansa Suomen ’kansakuntien joukkoon’, hän käytti ranskankielen sanaa ’nation’. Poliittisena käsitteenä se oli uusi, valistusfilosofien luomus. Sen merkitys oli selkiintymätön ja tulkinnanvarainen. ’Kansallisvaltiota’ se ei tarkoittanut. Aleksanteri I oli ilmeisesti omaksunut sen kotiopettajaltaan, sveitsiläiseltä Frédéric-César de La Harpelta, joka kannatti perustuslaillista hallitusmuotoa ja julistautui mielipiteiltään tasavaltalaiseksi. Hänen innoittamanaan Aleksanteri oli kirjoittanut ennen valtaistuimelle nousuaan: ”Kun minusta tulee tsaari, alan edetä askel askeleelta luodakseni Venäjästä kansakunnan (nation), jolle vaaleilla valitut edustajat säätävät perustuslain. Sen jälkeen luovun kaikesta vallasta ja – jos Kaikkivaltias suo – vetäydyn rauhallisin mielin seuraamaan onnellisena ja tyytyväisenä maani kasvavaa hyvinvointia”.

 

Aleksanteri I sai pian havaita, etteivät nuo vapaamieliset unelmat voineet toteutua. Venäjän yhteiskunta ei ollut uudistettavissa. Ranskan vallankumouksen suistuminen terroriin ja keisariksi julistautuneen Napoleonin sotien – ja etenkin Venäjän sotaretken 1812 – aiheuttama sekasorto vahvistivat vastavoimia ja taantumusta. Monet uudistusyritykset kariutuivat tai jäivät puolitiehen. Aleksanterin politiikkaa tukenut ja toteuttanut pääministeri Mihail Speranski uskoi silti valistuksen voimaan. Hän toivoi Venäjän voivan ajanoloon kehittyä sen yhteyteen liitettyjen, läntistä oikeusvaltioperinnettä edustavien Suomen ja Puolan suuntaan. Siksi etenkään asemaansa säyseästi suostuneiden suomalaisten erikoisasemaa ei tullut vaarantaa. Suomi hyötyi mm. Speranskin korkeakoulupolitiikasta, kun Turun yliopisto siirrettiin Helsinkiin – ja kun Pietarissa luovuttiin vaatimasta venäjänkielentaitoa sen kouluttamilta virkamiehiltä. Kielimuurista tuli siten – Ruotsin lakien ohella – yksi niistä varustuksista, joiden suojassa Suomen suuriruhtinaskunta saattoi kehittyä suhteellisen omaehtoisesti niinäkin vuosikymmeninä, kun tsaarin ote tiukkeni Aleksanteri I:n seuraajan Nikolai I:n noustua valtaistuimelle.

 

Lisätietoja:

Erkki Toivanen, toimittaja, kirjailija, puh. +4420 8671 2373, etlaw@boltblue.com,

Reijo Vauhkonen, teollisuusneuvos, hallituksen puheenjohtaja, Suomen Kivitutkimussäätiö,

puh. 0400 373 705, Leena Mustonen, yhteyspäällikkö, Suomen Kivikeskus, puh. 0207 636 602, leena.mustonen@kivikeskus.com, www.keisarienaika.fi ja www.kivikeskus.com

13.1.2009 09:13